64. Maanantain muistelot

Ruudun takana oleva bloggaaja kärsii tällä hetkellä jonkinlaisesta blogimasennuksesta, burnoutista, valkoisen tekstikentän kammosta tai jostain vastaavasta, niin hankalalta tuntuu tänne blogin pariin tulla. Toisaalta kotona on niin paljon tehtävää näin keväisin, etenkin ulkona, joten senkin puolesta ei oikein aika edes riitä koneelle istua. Kuvia olisi pari kansiollista käsiteltävänä ja niitä odottaville lähetettävänä, mutta sekin homma seisoo.

NYT aion kuitenkin ryhdistäytyä blogin suhteen. Tänä aamuna istuin koneelle jo jopa aika mielelläni. Onhan tämä tavallaan sellainen tilanne, että ne "to do" -listan asiat unohtaa hetkeksi kokonaan ja rentoutuu sekä keskittyy vain tuottamaan tekstiä. Joten pitäisi varmaan ottaa blogi päivän rentoutumistuokiona eikä niin suurena rasitteena, mitä se on nyt jostain syystä ollut?

Ajattelin palata hieman ajassa taaksepäin ja muistella menneitä. Sitä on tullut tehtyä nyt jonkin verran, etenkin juuri tämän aiheen suhteen. Joku lukija saattaa muistaa, että kilpailin joitakin vuosia sitten valjakkoajossa ja vähän ratsastuksen eri lajeissakin suomenhevosorilla nimeltä Hessin Nöpi. Noh, Nöpi tuli myyntiin ihan hetki sitten - tai itseasiassa se ei ehtinyt julkiseen myyntiin edes tulla, kun lähetin pari "mayday" -kutsua ihmisille jotka Nöpin tuntevat ja sitä kautta löytyikin todella nopeasti ihminen, joka tätä tilaisuutta on odottanut varmaan yhtä paljon kuin minä. Minulla ei elämäntilanne ole hevosen ostamiselle suotuinen, mutta hänellä onneksi oli ja Nöpi on saanut uuden, rakastavan omistajan, joka siitä tuskin luopuu ikinä.

Näiden kuvien myötä voisin siis toivottaa todella paljon onnea Nöpin uudelle omistajalle ja paljon kaikkea ihanaa tulevaisuudelle!

Ensimmäinen kerta Nöpin selässä, tästä se kaikki lähti!

Ensimmäinen ajokerta ja Nöpillä ensimmäistä kertaa nelipyörät perässä.

Sh-Kummajaisissa 70cm

Kantakirjaori!

Ensimmäistä kertaa isojen juhlavaunujen kanssa! 

Tampereen Hevoset-messuilla.

Orisuora.

Hääkeikalla :)

Pullukka herrasmies suoraan laitumelta haettuna :)

Viimeistä kertaa...

Kaikkea hyvää Nöpille ja uudelle omistajalleen <3

63. Ponien uudet vaunut!

Jee, nyt meillä on VIHDOIN vaunut! Ja hienot vaunut onkin!

Edellisten vaunukauppojen mentyä mönkään päätimme, että nyt tehdään kerralla hyvät kaupat ja ajelimme Loimaalle Valmennuskeskus Loimihakaan tapaamaan Hannu Kalalahtea. Näimme useita Glinkowskin vaunuja ja sen myötä vahvistui tunne siitä, että Glinkowskilta löytyy vaunut myös meille. Oli mukavaa asioida henkilökohtaisesti, keskustella siitä mitä vaunuissa kannattaa olla ja mitä ei, nähdä värikarttoja... Käynnin päätteeksi meillä oli sellainen tunne, että kaikki sujui loistavasti ja jouhevasti ja tiedämme mitä tulemme saamaan. Toki kyseistä vaunua emme päässeet näkemään livenä, koska sitä mallia ei Loimihaasta löytynyt, mutta todella luottavaisin mielin saimme lähteä odottelemaan vaunujen saapumista.

Noin kuuden viikon kuluttua tilauksesta ne sitten tulivat ja voihan vitsit miten mageet ne on!!

Vaunut ovat todella siis Glinkowskin ja malliltaan ne ovat Shetty Cross 1/2. Ne olivat odotettua massiivisemmat, mutta silti kevyet ja hyvät vetää - se ollaan todettu jo ponien omistajan kanssa näitä pihalla pariin otteeseen vetäessämme.

Vaunut tulivat kaksilla renkailla: alla näkyvillä ilmakumirenkailla ja lisäksi kovakumirenkailla, jotka vaaditaan sitten jossain kohtaa kilpailuissa. Renkaissa on hub-systeemi joka mahdollistaa helpon ja nopean renkaiden vaihdon. Pariaisan lisäksi vaunuihin tuli mukaan myös yksikköaisat joten nämä saisi myös jonkun isomman yksikköponin perään!

Kuskin penkin voi siirtää toiseen reunaan tai keskelle halutessaan. Penkissä on myös portaaton säätö joten sen sai myös minun tappijaloilleni sopivalle etäisyydelle, mutta helposti pidemmälle kuskille myös hieman kauemmas.

Emme ottaneet vaunuihin kääntökehäjarrua, koska sitä emme koe tässä kohtaa tarvitsevamme. Kääntökehäjarru estää siis vaunun takapäätä "slaidaamasta" ja sitä voi käyttää joko kuski tai groomi, mikäli vaunuun laitetaan groomille oma "pyörä" jolla jarrua pystyy säätämään. Ainoa asia missä ajattelisin tällä tasolla tätä jarrua tarvitsevamme olisi peruutuksissa, koska tuo jarru estää myös peruuttaessa vaunun taittumisen. Mutta katsotaan sitten mihin asti näillä vaunuilla mennään!

Hetken aikaa menee, että ponit näiden eteen laitetaan, mutta hyvää kannattaa odottaa? Ponien treeni etenee hyvin, niiden kanssa on tehty nyt paljon käyntiä ja pysähdyksiä niin, että ne malttavat myös odottaa. Ensi viikolla aletaan tutustua renkaaseen ja ponit saavat vetää hetken aikaa rengasta, kunnes toimivat siinä luotettavasti. Sitten laitetaan varmaankin irtoaisat ja sen jälkeen koppikset... Katsotaan nyt :)

Muuten, 20 000 kävijän ja kohta 100 lukijan kunniaksi tulee jonkinmoista arvontaa, kunhan tuo 100 paukahtaa mittariin lukijapalkissa!

62. Riittämättömyyden tunne ja uuden opettelua

Odottelen tässä päivän lämpenemistä, bikinit valmiiksi päällä, valmiina saamaan edes hieman lisää väriä normaalisti niin valkoiseen ihooni. Kalkkilaivan kapteeni täällä hei! Jos kesän aikana meinaan saada edes hieman rusketusta, on aloitettava heti kun kelit sen sallivat... Tämä aamu on ollut muutamaa aikaisempaa aamua viileämpi, joten ihan aamusta ei pystynyt aloittamaan urakkaa. Mutta varmasti tunnin sisään suuntaan koirien kanssa ulos ja siellä pysyttelen siihen asti, kunnes on lähdettävä kouluun.

Minulle on oikeasti vaikeaa vain olla tekemättä mitään. Teen sitä kyllä, teen sitä jopa aika usein, mutta mielessäni soimaan itseäni siitä ja luettelen päässäni asioita joita pitäisi tehdä. Todella harvoin annan itselleni luvan ottaa täysin rennosti ja olla huolehtimatta arjen asioista. Pyykeistä, tiskeistä, töistä, koulusta, poneista ja blogista... Tästä päästäänkin siihen kuinka usein tunnen itseni riittämättömäksi. Pitäisi tehdä, jaksaa ja ehtiä enemmän. En saa keneltäkään ulkopuolelta tälläistä painostusta vaan se on kokonaan oman pääni sisällä.

Ei mitään käsitystä mistä tunne tulee. En ole koskaan esimerkiksi lapsena tuntenut, että en olisi tarpeeksi hyvä. Koskaan ei huonommistakaan kouluarvosanoista rankaistu tai suututtu meille lapsille. Vanhemmat kyllä sitten vaikeissa asioissa tuki ja opasti, mutta ikinä ei tarvinnut kokea, että olisi jotenkin epäonnistunut. Nykyisessä parisuhteessani on todella helppo olla ja saan olla juuri sellainen kuin olen.

Olenkin alkanut hokea välillä itselleni sellaista mantraa, jotta oppisin ja uskoisin siihen, että olen oikeasti riittävä tälläisenä. Päätän etukäteen, että tiettynä päivänä saan rentoutua ja olla vain. Päätin jo viime viikolla huomatessani, että tänään maanantaina luvataan kevään lämpimintä päivää, että olen aamusta asti terassilla siihen saakka, että koittaa kouluun lähtö. Noh, suunnitelmat muuttuivat hieman, kun tuo +10 astetta ei houkuttele vielä heittämään pois housuja ja paitaa, mutta hetken päästä toteutan suunnitelmani.

Olen myös opetellut sanomaan "Ei". Etenkin hevosten kanssa minua ei tarvitse paljonkaan houkutella, kun sanon kaikkeen "Totta kai!". Se tarkoittaa sitä, että jo alkuvuodesta kalenterin viikonloput alkavat täyttyä syksyyn asti. Mitä se tarkoittaa sille muulle elämälle - sille joka oikeasti on pääosassa? Perhe-elämälle, parisuhteelle... No yhteistä aikaa ei paljon ole. Mieheni on yrittäjä joka työskentelee käytännössä 24/7. Useammat päivät ovat 8-14h pitkiä, mutta välillä on myös reissutyötä jolloin hän on pois useampia päiviä. Itse olen välillä töissä aamun ja päivän ja koulua on sitten illalla joten ajomatkojen kanssa ehdin olla kotona tuossa välissä reilun tunnin. Siinä ajassa haen tytön hoidosta, käytän koirat ulkona, syödään ruoka ja sitten joko mies tulee kotiin jolloin heitetään ovella "läpystä vaihto" tai vien tytön vielä iltahoitoon jollekin tädeistä (mikäli mies on reissussa).

Tein jo alkuvuodesta lupauksen siitä, että en haali niin paljon menoja tälle vuodelle kuin viime vuodelle. Noh, olen pitänyt lupaukseni huonosti. Nyt kun ponien kanssa piti ottaa vähän takapakkia ja kisakalenteri käytännössä pyyhkiytyi pois, on omakin oloni hieman helpompi. Pari sellaista tapahtumaa on vielä jotka on pakko perua, mikä on harmi, koska olen luvannut jo muutamalle ihmiselle auttavani ko tapahtumissa. Mutta on pakko alkaa kuuntelemaan paitsi perhettäni niin myös itseäni.

Olen kerran elämässäni kokenut burn-outin ja se oli kamalaa. Siitä toipuminen otti todellakin aikansa. Elämässä tapahtuu vuodessakin jo todella paljon ja tuntui, että minulta puuttuu elämästä tuo yksi vuosi. Ihan kuin sitä ei olisikaan. En koskaan halua viedä enää itseäni edes lähelle sitä rajaa.

Joten täten lupaan nyt myös blogissani, että jatkossa sanon useammin "Ei". Enkä soimaa siitä itseäni, minun ei tarvitse kokea huonoa omatuntoa siitä. Ainoastaan siitä voin olla pahoillani, jos huomaan kalenteria selatessa että kesässä on vain yksi tai kaksi viikonloppua, kun voimme tehdä jotain perheen kesken. Lupaan myös, että jatkan tuon mantrani hokemista. Minä riitän tälläisenä.

Jos blogissa siis on hiljaisempaa nyt kesän aikana, ei se johdu siitä että a. ponit ovat rikki tai b. ponien kanssa ei tehdä mitään, vaan se voi olla yksinkertaisesti sitä, että olen sillä hetkellä tekemässä jotain oikeasti tärkeämpää. Tyttäremme kanssa siivoamassa leikkimökkiä, joka on ollut jo monta vuotta kamalassa kunnossa. Hoitamassa pihaamme, jota ei viime kesänä hoidettu lainkaan. Etsimässä uusia metsäpolkuja koirien kanssa. Istumassa pitkiä, rauhallisia iltoja rakkaan aviomieheni kanssa terassilla ilta-auringossa. Tai yksinkertaisesti vain olemassa, nauttimassa auringosta ja ihanasta joutenolosta.

Nauttikaa tekin kesästä! Suomen kesä on lyhyt ja (toivottavasti) vähäluminen. Ei anneta sen lipua huomaamattamme ohi :)!

Muokkaus klo 15.43. En onnistunut tavoitteessani! Piti ottaa rennosti ihan luvan kanssa koko päivä, mutta päivitin aamukahvin aikana blogin, kävin lenkillä, tein yhteensä kolme tuntia koulutehtäviä, vein lähes koko kasvimaan verran maata kottikärryllä pois uuden mullan tieltä... Aurinkotuolia tuli kulutettua vain parin tunnin ajan lyhyissä pätkissä. Jospa uusi yritys joku päivä :'D

61. Ponipäivitystä

Blogi on ollut kamalan hiljainen nyt viime aikoina etenkin ponien suhteen ja ajattelin, että olisi lukijoita kohtaan reilua vähän selventää meidän tilannetta.

Ponit lähtivät tammikuusta ottamaan isoja harppauksia valjakkourallaan. Joka ajokerralla ne olivat edellistä viisaampia, toimivat edellistä paremmin ja tuntui, että kaikki on mahdollista jo tänä kesänä. Kisakalenteri vilisi silmissä, suunnitelmia oli pitkälle syksyyn asti. Valmennuksissa on koettu ahaa-elämyksiä, saatu vahvistusta sille että olemme valmiita kilpailemaan kesän kisoissa ja kaikin puolin meno on ollut sellaista, että aihetta epäillä mitään muuta ei ole ollut.

Ainahan tämä kaksikko on ollut aikamoisia kuumakalleja. "Täysiverisiä shetlanninponin karvoissa." olen sanonut. Eikä tarve ole ollut siihen, että ne olisivat mitään muutakaan - ovathan ne aikuisille tarkoitettuja "true-kisaponeja".

Mutta sitten niiden energisyys alkoi muuttua rauhattomuudeksi ja se tuli esille etenkin vaunuja laittaessa. Ensin ne alkoivat kuopia. Sitten tuli mukaan levadet, espanjalainen käynti ja muut korkean tason koululiikkeet, joita ei vaunujen edessä kuitenkaan haluta nähdä.

Lopulta tilanne hiljalleen ajautui siihen, että ponit aloittivat rauhattoman steppailun jo siinä kohtaa, kun valjaat saatiin päälle ja päästiin ulos tallista.

Tässä kohtaa vihelsimme pelin poikki. Ponien kanssa alettiin tehdä töitä maastakäsin. Asia joka oli jäänyt tekemättä, koska oltiin niin kovin keskitytty ajamiseen ja kaikkeen sen ympärillä olevaan toimintaan. Ellin kanssa ei ongelmia ollut, Piipa taas koki jonkinsortin ahdistusta ja samalla myös olevansa ihmisen yläpuolella. Se on jo palautunut takaisin "ponitasolle" ja on koko ajan tyytyväisempi toimimaan ihmisen kanssa yhteistyössä eikä itsenäisesti päätöksiä tehden ja ihmiselle uhitellen.

Puntaroimme monia vaihtoehtoja. Pitäisikö ponit lähettää jonnekin koulutettavaksi? Selvästi ongelma"vyyhti" oli jossain siinä vaunujen laiton ympärillä. Ihan tarkalleen ei oikein tiedetty mikä se oli joka tähän rauhattomuuteen johti. Sitten otin lopulta yhteyden Miisa Wikmaniin.

Miisan kanssa vaihdoimme Facebook-viestejä ja noin viidessä minuutissa tulimme siihen tulokseen pelkästään sen perusteella, mitä Miisa minulta kyseli ja mitä itse samalla vastaillessani tajusin, että ponit kokevat kuormakammoa.

Kuormakammo on kokonaisuus asioita josta muodostuu kierre!

Näin Miisa kirjoittaa viimeisimmässä artikkelissaan. Poneilla kuormakammo on luultavasti tulos siitä, että ne eivät ole koskaan osanneet oikeanlaista irtiottoa vaunuilla (irtiotto = kun ponit työntävät kuorman liikkeelle). Elli myös antaa Piipan tehdä suurimman työn ja näin se on tehnyt myös liikkeelle lähdöissä jolloin suurin paine on kohdistunut Piipaan. Tämä käy järkeen myös sen puolesta, että Piipan reaktiot ovat tällä hetkellä paljon suuremmat. Elli lähinnä "komppaa" siskoaan... Poneilla ei ole varsinaisesti vedätetty esim. liian suurta painoa. Ne eivät ole vain osanneet sitä työntää oikealla tavalla irti vaan liikkeelle lähtö on ollut rykivää ja pomppivaa.

Koska asia on ollut niille vaikeaa, ne yhdistävät tällä hetkellä vaunut ja valjaat siihen, että kohta on hankalaa ja sattuu.

Miisa ja Nina Salovaara tulivat myös käymään poneja katsomassa. Ensin juteltiin, pitkäänkin, ponit saivat hengailla meidän kanssa kentällä. Sitten laitettiin valjaat päälle ja saatiin todeta, että rauhattomuus alkoi heti kun valjaat päällä poistuttiin tallista. Vaunut olivat kentällä ja ponit saivat niitä tutkia, kerroin myös että olen niitä treenannut nyt parin viikon ajna puomin viereen erikseen ja ihan vain pyytänyt seisoskelemaan siinä hetken aikaa. Ne menivätkin kumpikin ihan nätisti puomin vierelle - vaikka ei silti mielellään tai vapaaehtoisesti, mutta vertailukohtana on se kun ne pomppivat ja rykivät joka suuntaan joten siihen nähden ihan nätisti... Poneille tuotiin heinää syötäväksi ja ne saivat ruokailla siinä puomin vierellä seistessä. Sitten lähdettiin pois.

Saimme aika paljon kotiläksyjä, mutta lopputulos siis kuitenkin se, että parempi on harjoitella näitä asioita kotona tuttujen ihmisten toimesta:

- Jalat tasan ja pää alas. Tällä on monta tarkoitusta, ensinnäkin harjoitellaan ylipäätään seisomaan paikallaan. Sen lisäksi pää alhaalla poni myös rauhoittuu ja rentoutuu. Hermostunut ponihan haluaa kyllä pitää pään ylhäällä ja pälyillä sieltä ympäristöään. Mutta vielä tämänkin lisäksi tällä asennolla on lopulta iso merkitys irtioton opettelussa. Kun lisää tähän jalat tasan, pää alas -yhtälöön pyynnön laittaa painoa takajaloille ja sitä sitten liikkeelle, tulee myöhemmässä vaiheessa irtiotosta toivottavasti tekniikaltaan paljon parempi.

- Valjaiden kanssa ei tarvitse aina tehdä töitä, vaan käydään vaan hengailemassa vaunujen lähettyvillä. Ponit saavat seisoskella puomin vieressä ja syödä heinää.

- Ohjasajoa parissa ja sama juttu, rennosti, välillä ruokaillen ja siten tehdään pysähdyksistä mieleisiä.
- Toisen ihmisen avustamana opetellaan, että voi liikkua vaikka rintaremmissä tuntuukin painetta. Miisa kokeili tätä kummankin kanssa ja Piipa koki tilanteen ahdistavana, ei tehnyt mitään mutta näytti kyllä siltä, että nyt on ikävää. Lähti helposti pakittamaan. Elli taas ei sanonut rinnassa tuntuvaan paineeseen yhtään mitään, mutta lähti liikkeelle HETI kun paine hellitti. Tyyppi on todellakin sisäistänyt sen, että liikkellelähdössä annetaan Piipan tehdä työ ja sitten voi laittaa itsekin töppöstä toisen eteen! Tämä pitää muuttua...

- Ponien kytkeminen vaunuihin ilman, että lähdetään liikkeelle. Laitetaan vaan kiinni ja otetaan irti ja poistutaan kentältä.

- Vaunuja pitää vetää vielä ponien takana.

- Kaikki tämä ilman silmälappuja. Itse kannatan lappujen käyttöä etenkin sitten kisatilanteessa, mutta ymmärrän kyllä miksi pitää alkaa opettaa kaikki alusta ilman lappuja. Kumpikin on niin riippuvainen toisestaan, niiden täytyy nähdä toisensa ja toistensa reaktiot. Lisäksi ei ole hyvä että ne eivät tällä hetkellä tiedä mitä takana tapahtuu. Niiden pitää nähdä ja tietää ja silti pysyä rentoina.

Asiat tehdään nyt huolella ja rauhallisesti, edetään vaihe vaiheelta kun ponit ovat edellisen vaiheen kanssa täysin ok ja rentoja. Nyt ei oikaista mistään kohdasta... Energisyyttä ei tarvitse tappaa eikä ole tarkoituskaan. Ponit saavat olla energisiä, tarpeen tullen omata räjähtävää voimaa ja nopeat refleksit. Niitä räjähtäviä refleksejä ei kuitenkaan tarvi kuin tietyissä tilanteissa, joten säästellään niitä sinne maratonille ja tarkkuusradoille...

Lopputulos on se, että kisakauden suhteen näyttää tämä vuosi vähän haasteelliselta, mutta toisaalta taas minne meillä on kiire? Ponit ovat 4- ja 6-vuotiaita. Eiköhän meillä ole aikaa vaikka sitten ensi vuonna. Nyt keskitytään tekemään rentoja ja turvallisia ajettavia jotta harrastaminen on mukavaa - lopulta sillä tasolla millä kilpaileminen aloitetaan, on kyse kuitenkin vasta harrastamisesta, kisoja on vuodessa 4-6 joten suurimmaksi osaksi tulee pyörittyä kotikentällä. Tehdään siis siitä kotiajelusta mukavaa.

Blogin puolella ei tule ajojuttuja näkymään nyt varmaan pitkään aikaan (pessimisti ei pety) mutta tästä projektista tulen kyllä kirjoittelemaan.